sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Piipaa, se on PaaPii (ja yksi Verso)

Kun keväällä moni bloggari kärsi inspiraation puutteesta sekä kirjoittamisen että käsitöiden tekemisen saralla, minä porskutin menemään ennennäkemättömällä vauhdilla molempien suhteen. Pontta taisi antaa sekä lankalaihiksen aloitus että tieto loppukesästä alkavasta työnhausta. Reilu kuukausi sitten aloitin työt ja lapset päiväkodin, ja sen jälkeen Pieni ihana onkin ollut melkoisen hiljainen. Syitä on monta: neulomisinnon totaalinen katoaminen (nyt se on onneksi jo löytynyt uudelleen), uudenlaiseen arkeen totutteleminen ja siitä johtuva ajanpuute, ja viimeisenä, kaikista suurimpana syynä lasten korvatulehduskierre. Voin kertoa, että kun pienemmän todetaan sairastavan kolmatta korvatulehdustaan kuukauden sisällä, ja seuraavana päivänä jälleen yhden valvotun yön jälkeen mennään lääkäriin isomman kanssa vain jotta lääkäri löytäisi hänenkin korvastaan akuutin tulehduksen, alkaa vanhemmilta olla mehut aika lopussa. NELJÄ korvatulehdusta yhdessä kuukaudessa. Se tarkoittaa aika montaa euroa lääkärikäynteihin ja lääkkeisiin ja aika montaa valvottua ja huolehdittua hetkeä, ja aika vähän aikaa ja jaksamista mihinkään muuhun kuin sylittelyyn ja päivästä toiseen miten kuten räpiköimiseen.

Tässä kohtaa tahdon julkisesti kiittää ja ylistää maailman ihaninta anoppiani, josta on jälleen kerran ollut aivan suunnaton apu niin lasten- kuin kodinhoidonkin kanssa. Tässä asiassa olen kyllä saanut lottovoiton.

Nyt kun Sipuliinalle on varattu putkitusaika ja muiden kuin minun flunssat alkavat pikkuhiljaa olla selätetty (ai niin, tästä muusta sairastamisesta en muistanutkaan mainita...), alkaa vähitellen tuntua että ehkä tässä ollaan jo voiton puolella. Ja ehkä sitä jaksaisi ajatella jo vähän bloggaamistakin!

Elokuun puolella tein siskoni kanssa yhteistilauksen PaaPiille. Muutama ilta kului lehtiä selatessa, kaavoja piirtäessä, kankaita leikellessä ja lopulta vaatteita ommellessa. Sarjatuotannossa on se huono puoli, että jokainen työvaihe kestää pidempään kuin yhden vaatteen kanssa, mutta toisaalta kaikki valmistuvat sitten melkein yhtä aikaa.

Sipuliinalle ompelin ohuen pipon, tunikan ja leggingsit.


Huitula sai myös pipon ja pari paitaa. (Tämä Onnit-kuosinen kangas on kyllä jo aiemmin Verson Puodista tilattu). Tästä paidasta täsmälleen sopiva ja sitä pitääkin käyttää nyt mahdollisimman paljon, ennen kuin jää pieneksi. Kaava oli jostain lähivuosien Ottobresta, mutta en kyllä yhtään muista mikä. Passeli peruspaita.


Tunikan hihoihin ja leggingsien lahkeisiin leikkasin tarkoituksella reilusti kasvunvaraa. Myös näiden kaavat ovat jostain Ottobresta... Tunikan helma on hauskan mallinen, alaspäin kaareva.


Autokuosisen paidan osasin leikata vähän väljemmillä varoilla. Tähän en laittanutkaan hihoihin resoreita vaan käänteet.

Housutkin on rymytty jossain ihan likaisiksi, mutta kuten mantrani kuuluu: onneksi meillä on pesukone.

Jotenkin tuntuu, että lasten kuvaaminen menee aina tällaiseksi touhuksi... Onneksi niin taitaa käydä aika monella muullakin! Välillä kyllä oikein ihmettelen, miten jotkut bloggaajat saavat niin kauniita ja harmonisia kuvia rauhallisista lapsista ja vaatteiden yksityiskohdista!


On kyllä ihana tunne, kun molemmat lapset ovat niin innoissaan mukana katsomassa vaatteiden valmistumista eivätkä malttaisi odottaa hetkeä, kun saavat ne päälleen. Huitula kertoi ylpeänä päiväkodissa paitaa ihastelleelle hoitajalle, että se on äidin tekemä. Ihana poika!


Pipot ovat päässeet jo kovalle käytölle päiväkotiarjessa ja joutuneet jo pari kertaa pesuunkin. Pitäisi varmaan surauttaa parit lisääkin, jotta olisi mistä valita! Keittiön pöydällä odottaa vieläkin vino pino kankaita, kun täysin vahingossa eksyin Noshin sivuille alen aikaan...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti